Paula on nähnyt vartijana, miten yhteiskunnan ongelmat ilmentyvät. Nyt hän opiskelee sosionomiksi, jotta voisi auttaa ihmisiä toisella tavalla. Opintoihinsa liittyvän ensimmäisen harjoittelunsa Paula suoritti Taimilla.

Paula on työskennellyt vartijana jo kahdeksan vuotta. Alun perin hän mietti vartijan työtä jo yläasteella, mutta päätyi ensin opiskelemaan muuta alaa.

 - Opiskelemallani alalla oli työllistyminen vaikeaa, joten suoritin sitten vartijan ammattitutkinnon ja sillä tiellä olen.

 Opiskelu oli Tampereella ja hän jäi tänne myös töihin. Alun perin Paula on Porista. Hänen työtehtävänsä ovat myymälävartiointia ja kauppakeskuksissa järjestyksen valvontaa.

Levottomuus on kasvanut

Paulan työpäivät kuluvat kauppakeskusten ja myymälöiden turvallisuutta valvoen.

 – Työvuorot ovat aamu ja ilta. Myös viikonloppuisin. On se vähän rankkaa: tehdä vuorotyötä, viikonloppuja ja työ on muuttunut vaativammaksi, hän toteaa.

 Paula oli vartijan työt aloitettuaan todella nuori, 21-vuotias.

 – Ei sitä itse silloin niin ajatellut. Näin taaksepäin katsottuna silloin alussa ei myöskään vielä ollut niin levotonta.

 Levottomuus on kasvanut kauppakeskuksissa ja se on lisännyt vartijoidenkin työtä. Paula kertoo, että erityisesti huumeiden käyttö ja niiden aiheuttama oireilu näkyvät selvästi.

– Kaupanteko on avointa, piikkejä jätetään esille, nuoret aloittavat rikokset ja päihteiden käytön yhä nuorempina, hän kuvaa.

Mielenterveysongelmat näkyvät arjessa

Päihteiden käytön tuoman levottomuuden lisäksi vartijat kohtaavat paljon psyykkisesti oireilevia ihmisiä. Paula painottaa, että vartijoita ei ole koulutettu mielenterveyden ammattilaisiksi, vaikka arjessa he joutuvat arvioimaan tilanteita jatkuvasti.

 – Koulutuksemme on hyvä vartijan työhön, mutta mielenterveyden koulutusta meillä ei ole. Joskus liikkeiden henkilökunnan edustajien on vaikea ymmärtää sitä. Sen kuitenkin osaan jo erottaa onko joku päihteitten vaikutuksen alla vai onko se jotakin muuta.

Resurssipula näkyy myös vartijan työssä

Kun vartijat soittavat hälytyskeskukseen, päätös poliisin tai ambulanssin tulosta tehdään siellä. Poliisin resurssipula näkyy usein konkreettisesti: apu voi viivästyä pitkään.

 – Joskus häiriötä aiheuttanut ehtiikin jo muualle, yleensä seuraavaan kauppakeskukseen. Ja sama tilanne siellä alkaa taas alusta, Paula kertoo.

 Vartijoilla on käytössä kiinniottotila:

 – Kiinniottotilassa voi joskus olla todella kauan ihan sekaisin oleva henkilö ennen kuin poliisi tulee. Ne on pitkiä aikoja odottaa apua ihmiselle. Me emme saa päästää sieltä ketään pois ilman poliisin lupaa.

Ratinan puukotus oli pysäyttävä kokemus

Paula oli työvuorossa, kun Kauppakeskus Ratinassa tapahtui heinäkuun alussa puukotus.

 - Se oli todella pysäyttävä tilanne ja laittoi kyllä pohtimaan, hän kertoo.

 - Tämä nyky-yhteiskunnan tilanne on haastava. Puukottajahan oli jo tuomittu rikoksesta vankilaan. Olisiko häntä voitu auttaa siellä? Se on ainakin totta, että jos hän olisi ollut sisällä, tätä ei olisi tapahtunut.

 Puukotukseen syyllistynyt oli tuomittu useista rikoksista, myös vakavista väkivaltateoista ja vankilaan siirtoa odottaessa hän teki sitten nämä teot. Oliko syynä tilanpuute vankiloissa vai mikä, sen pohtiminen ei tekoa kuitenkaan pois vie.

Ensimmäinen harjoittelu Taimilla

Taimilla Paula on päässyt kokemaan monipuolisesti erilaisia kohtaamisia ja ryhmätoimintaa.

 – Täällä tehdään tärkeää työtä. Hieno paikka aloittaa harjoittelut, hän kiittelee.

 Opintoja on takana vuosi ja edessä vielä kaksi ja puoli vuotta. Paula odottaa innolla uusia näkökulmia yhteiskuntaan ja uusia työmahdollisuuksia. Vartijan tausta antaa vahvan pohjan tulevalle työlle ihmisten parissa.

Tiinalla on pohjalla monenlaista työkokemusta. Viimeisin koulutus, mitähän on käynyt on lähihoitajan tutkinto mielenterveys- ja päihdepuolelta. Myöhemmin hän täydensi osaamistaan lasten ja nuorten puolen koulutuksella. Työtehtävissä hän on ollut mielenterveyspuolella, kehitysvammatyössä ja päiväkodissa.

Sairaus muutti työelämän suunnan

Mikä toi hänet tänne työkokeiluun?

- Alkoi tulla terveydellisiä ongelmia, Tiina kertoo.

- Monien eri vaiheitten jälkeen minulta löydettiin harvinainen keuhkosairaus, keuhkoverenpainetauti. Se on parantumaton, mutta lääkkeillä pysynyt suhteellisen kurissa. Se vei minut sairaslomien kautta eläkkeelle ja nyt työkokeiluun katsastamaan, josko vielä työelämään kykenisin.

Yhteiskuntamme haluaa, että työelämässä jatketaan mahdollisuuksien mukaan ja siksi hänkin on työkokeilussa. Se kyllä sopii Tiinalle, hän haluaisi työelämään, mutta sairaus rajoittaa:

- Infektioriskejä on vältettävä ja siksi en voi esimerkiksi palata päiväkotityöhön, vaikka siitä tykkäisinkin. Siksi olen työkokeilussa. Tämän avulla selvitetään, mitä jaksan työssä ja mitä jaksan työpäivän jälkeen.

Fyysisen jaksamisen kanssa on ollut haasteita. Tiina kertoo niinkin jaksavansa olla täällä töissä, mutta matkat töihin ja kotiin ovat rankkoja.

- Joudun pysähtelemään paljon. Syke nousee, enkä saa happea riittävästi.

- Liikuntaa kuitenkin pitäisi saada enemmän, mutta on varottava ylirasittumista. Vesiliikunta esimerkiksi sopii hyvin, se avaa riittävästi yläkehoa ja vesi kannattelee. Mutta työpäivän jälkeen ei riitä voimia lähteä uimahalliin.

Oma osaaminen käytössä

 Taimilla työskentely on Tiinasta ollut tosi kivaa:

- Tykkään olla ihmisten kanssa. Jos vain löytäisin tämän tapaisen työpaikan, vaikka osa-aikaisen, olisin tosi tyytyväinen, hän toteaa.

Hän on jaksanut aika hyvin:

- Siihen nähden, mitä etukäteen pelkäsin, olen ollut vähemmän fyysisesti uupunut. Pitää vain löytää oikea työmäärä. Sitä vartenhan täällä ollaan.

Työtehtävät Taimilla ovat olleet vaihtelevia ja mukavia:

- Keskustelen paljon ihmisten kanssa. Olen läsnä. Ryhmien ohjaus on tuntunut mielekkäältä.Tykkään oikeasti näistä kaikista hommista, hän naurahtaa.

- Eka kerran, kun vastasin ruokahävikkiryhmästä, jännitin ihan hirveästi – ja turhaan. Ryhmän sisältä löytyi alan osaaja ja yhdessä olemme saaneet sen hyvin toimimaan.. Minulla on myös työelämästä kokemusta monenlaisesta tehtävästä keittiöpuolella ja oli kiva ottaa sitäkin osaamista täällä käyttöön.

Tiina kertoo, että hän on ruokkinut ”kaikki ikäluokat”:

- Olen ollut keittiötöissä terveyskeskuksessa, päiväkodeissa, koululuissa, henkilöstöruokalassa ja vanhusten palvelukeskuksessa.

Vapaa-aikaa Tiina viettää paljon perheensä kanssa. Hänellä on neljä lasta ja yksi lapsenlapsi. Myös perheen koira tuo päiviin eloa.

- Olen ollut partiolainen koko ikäni ja sitä harrastan edelleen. Tykkään matkustaa ja veri vetää aina metsään. Teen paljon käsitöitä ja leivon usein. Hienoa on myös jatkaa ihmettelyä nyt lapsenlapsen kanssa. Elämä näyttää uusia puolia myös hänen kanssaan, hän iloitsee.

Tampereella hoitojonot ovat pitkät lähes kaikissa palveluissa, eikä mielenterveyspalvelut ole poikkeus. Taloudellinen tilanne, hyvinvointialueuudistus ja palveluiden resurssien supistukset ovat vaikeuttaneet avun saamista entisestään.

Mutta kuinka vaikeaa hoitoon pääsy todella on? Ja kuinka kauan jonossa joutuu odottamaan? Tässä on Jaacon tarina – hänen matkansa avun hakemisesta oikean diagnoosin ja hoidon löytämiseen. Hänen jonottamisensa kesti kaksi vuotta, mutta sinä aikana asiat alkoivat lopulta kääntyä parempaan suntaan.

Ensimmäiset askeleet avun hakemiseen

Vuonna 2022 Jaaco oli henkisesti todella huonossa kunnossa. Hänellä oli itsetuhoisia ajatuksia ja hän ei kyennyt juuri nukkumaan.

Hän jaksoi kuitenkin soittaa Tays:iin psykiatriselle puolelle ja pääsi arviointikäynnille.

– Siellä alettiin kartoittaa tilannettani ja selvittää, mikä minua vaivaa. Tapasin ensin psykiatrisen sairaanhoitajan ja sen jälkeen lääkärin, Jaaco kertoo.

Hän sai kahden kuukauden jakson, jonka aikana hän tapasi sairaanhoitajan kahdesti kuukaudessa ja lääkärin viisi kertaa vuoden aikana.

– Lääkärien ja sairaanhoitajan tapaamisten välillä oli kuukausien taukoja. Tapasin yhteensä neljä eri lääkäriä, ja jokaisen kanssa jouduin aloittamaan alusta – kertomaan oireeni aina uudestaan ja uudestaan, hän muistelee.

Ensimmäinen lääkäri epäili, että oireet jotuu ADHD:sta, mutta Jaaco ei ollut vakuuttunut.

– Sanoin, että jotain muuta tässä on oltava, oireet olivat liian pahat. Lääkäri ehdotti lääkitystä, mutta en halunnut heti tarttua siihen. Koin itselleni elintärkeäksi sen, että pääsen puhumaan ja purkamaan näitä asioita. Pelkät lääkkeet ei sitä korvaisi.

Lääkekokeilut ja pitkä odotus

Vuotta myöhemmin Jaaco soitti Akuuttipsykiatrian poliklinikalle. Hän oli saanut numeron siltä varalta, että tarvitsisi jatkohoitoa. Tällä kertaa hän oli valmis kokeilemaan lääkitystä.

– Kokeiltiin neljää eri lääkettä, mutta kaikista tuli hirveitä haittavaikutuksia: unettomuutta, painajaisia, ruokahaluttomuutta ja levottomat jalat.

Lopulta viides lääke sopi, ja sitä hän käyttää edelleen.

– En usko, että luovun siitä koskaan. Ilman lääkettä elämästä ei tulisi mitään.

Oikean lääkityksen löytyminen edellytti kuitenkin oikeaa diagnoosia. 

– Kesti kauan saada kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi. Useimmat lääkärit eivät uskoneet siihen, koska en esimerkiksi tuhlannut rahaa. Minun hypomanian oireeni olivat "kevyempiä" – en sotkenut raha-asioitani, mutta ylisuoritin liikunnassa ja elin ylikierroksilla.

Lopulta Jaaco pääsi jonoon Mielialahäiriöpoliklinikalle. Hän odotti siellä yli kaksi vuotta.

– Kun aika vihdoin tuli tammikuussa 2025, en edes muistanut, mikä paikka se oli. Soitin sinne, ja työntekijäkin totesi, että olen ollut jonossa kaksi vuotta. Jonot ovat kuulemma aivan hirveät.

Jaaco päätti luopua jonopaikastaan.

– Toivottavasti se meni jollekin, joka sitä tarvitsee enemmän, hän huokaa.

Tänään elämä näyttää valoisammalta

Tällä hetkellä Jaaco voi hyvin. Hän työskentelee ohjaajana Taimi ry:ssä Paikka auki -hankkeen rahoituksella.

– Oikea lääkitys vie ääripäät pois. Työn tuoma rutiini tuo tasapainoa ja onnistumisen kokemuksia. Masennus ei jää päälle, vaan pystyn toimimaan. En ole vuosiin elänyt näin rutiininomaista elämää, enkä voinut näin hyvin, hän summaa.

Jaaco kokee työnsä merkityksellisenä.

- Koen olevani oikealla alalla ja tunnen, että teen työtä, jolla on merkitystä. Töihin tuleminen aamuisin on suorastaan palkitsevaa, teen täällä oikeita asioita. Koen, että läsnäolollani pääsen vähentämään ihmisten yksinäisyyden tunnetta, hän luettelee ja lisää vielä hymyillen:

- Ja työyhteisö on mielestäni täydellinen.

Hän haluaa kertoa tämän siksikin, jotta muutkin näkisivät, että ns. "normaali elämä" ja työn tekeminen mielenterveyshäiriön kanssa on mahdollista – kunhan saa oikean hoidon ja lääkityksen.

Tulevaisuus on avoin – ja täynnä mahdollisuuksia

Jaacon työ Taimilla on määräaikainen ja päättyy kesällä. Sen jälkeen maailma kutsuu.

– Suunnitelmissani on lähteä pidemmälle reissulle, ainakin kahdeksi vuodeksi. Kohteina ovat Nepal,  Kambodža, Japani, Laos,  Thaimaa ja Uusi-Seelanti. Reppureissaan ja varmaan teen töitäkin välillä.

Matkustaminen lääkityksen kanssa tuo omat haasteensa.

– Käyttämäni lääke on aika uusi, eikä sitä ole saatavilla kaikkialla. Joihinkin maihin sitä saa viedä vain sen verran kuin aikoo siellä olla.

Silti Jaaco suhtautuu tulevaan luottavaisesti. Elämä kantaa ja hän on opetellut pärjäämään.