Jouni täyttää tämän jutun julkaisupäivänä 50 vuotta. Jounin elämä on kulkenut vaikean lapsuuden, nuoruuden päihteiden käytön ja vakavien mielenterveyden haasteiden kautta tähän päivään, jolloin hän voi rehellisesti sanoa, että kaikki on hyvin.

Lapsuudessa pärjättiin päivä kerrallaan

Jounin isällä oli paha alkoholiongelma. Hän katosi reissuilleen lopullisesti, kun Jouni oli kolme vuotta. Sen jälkeen hän ei isäänsä tavannut. Rakas äiti kuoli, kun Jouni oli yhdeksän:

- Äidilläkin oli alkoholin kanssa ongelmia, mutta hän oli ihana äiti. Siskoni sitten otti minut hoiviinsa. Hänkin oli vielä nuori, vasta 20-vuotias. Joskus mietin, joutuiko hän minun takiani liian pian aikuisten elämään.

Koulu ei niin kiinnostanut, mutta ahkerasti hän siellä kävi. Koulussa oli kavereita ja siellä sai ruokaa:

- Aina ei kotona ollut ruokaa. Sisko sanoi, että syöt sitten siellä koulussa. Me oltiin vähävaraisia, eikä sinä aikana ollut ruoka-apua.

Rahat menivät usein myös muuhun kuin ruokaan. Alkoholi oli myös tässä kodissa iso (ja merkittäväkin) menoerä. Joskus Jouni myöntää kadehtineensa kavereita, joilla ei juuri puutetta ollut, joillakin jopa ihan yllin kyllin.

- No lapsi sopeutuu. Kyllä sitä kiusaamistakin oli, kun minulla ei ollut vaikka juuri niitä Levis 501-farkkuja.

Perheessä oli paljon levottomuutta:

- Siskon mies oli humalassa väkivaltainen, myös minua kohtaan. He tappelivat aika rajustikin. Usein ei tiennyt, saako yönsä nukkua rauhassa, vai pitääkö herätä tappelijoiden väliin.

Omilleen Jouni muutti heti, kun pääsi, eli armeijan jälkeen. Silloin hän tosin pääsi vain kimppakämppään, eikä se ollut hyvä ratkaisu. Mukaan tuli päihteet. Jounin kohdalla se oli kannabis.

Päihteet arjessa

- Saimme kämppäkaverin kanssa asunnon, kun hänen äitinsä oli siinä firmassa, mikä niitä vuokrasi. Maksettiin vuokra puoleksi. Tai niin minä luulin.

Kun he olivat asuneet puoli vuotta, isännöitsijä tuli ilmoittamaan, että he eivät ole maksaneet vuokraa, joten heidän pitää lähteä.

- Kaveri oli ottanut minun osuuteni, mutta jätti vuokran maksamatta ja joi rahat.

Siitä hän sitten muutti toiseen kimppakämppään:

- Siellä tosin sain käytännöllisesti katsottuna asua yksin. Toinen huone oli tyhjä ja toisen huoneen asukas oli harvoin paikan päällä.

- Sain vakituisen työpaikan Tampereen kaupungilta kentän hoitajana. Kävin kyllä töissä, mutta vapaa-aikani käytin kannabikseen.

Kun äänet alkoivat kuulua

Kannabiksen käyttö todennäköisesti käynnisti äänien kuulemisen.

- Oli minulla varmasti traumaperäistäkin siinä, mutta kannabiksen käytön mukana ne äänet alkoivat, hän toteaa.

Aluksi äänet olivat kuiskauksia:

- Luulin, että kuulen jotain ääniä naapurista tai pihalta. Näytin varmaan aika oudolta, kun kurkistelin vähän väliä ikkunasta, että keitä siellä on.  Tai pysähdyin kuuntelemaan kesken kaiken, missä sitten olinkaan.

Jouni ei kertonut moneen vuoteen kenellekään äänistä. Ne kasvoivat ja tulivat selkeämmiksi:

- Sitten kuuntelin niitä neljä yötä yhteen menoon nukkumatta. Ja jouduin sairaalan kautta Pitkäniemeen. Siellä olin kolme kuukautta ja sieltä minut laitettiin Siniseen taloon kuntoutuskotiin.

Jouni koki, että koko hänen elämänsä vietiin pois. Vakituinen työpaikka ja läheisetkin:

- Veljeni kävi minua Pitkäniemessä tapaamassa viikoittain. Sisko sen sijaan kävi kerran ja käski ottaa itseään niskasta kiinni. Hänelle oli kova paikka, että jouduin sinne. Kesti pitkään ennen kuin välimme olivat vähän paremmin.

Viisi vuotta ilman omaa rauhaa

Äänet uhkailivat häntä, että jos hän kertoo jollekin, ne tappavat hänet, tai hänen läheisensä. Hän ei uskaltanut kertoa. Niinpä hän sai vuosikausiksi masennusdiagnoosin ja lääkityksen siihen. Koska lääkitys oli väärä ja hän meni vielä huonompaan kuntoon.

- Kuntoutuskoti oli mulle ehkä ihan kohdallaan silloin, mutta oli se aika kova viisi vuotta. Meidän piti olla kahden hengen huoneissa, lukkoja ei ollut, ei edes vessassa. Yksityisyyden kaipuu oli tosi kova ja paljon oli sääntöjä, Jouni kertoo.

Hän meni usein läheiseen Vaakkolammen puistoon, että saisi olla yksin:

- Siellä istuin viisikin tuntia. Se oli ainoa paikka, missä sain olla itsekseni.

Mutta ystäviäkin sieltä sai:

- Minulla on vielä tänä päivänäkin kavereita sieltä lähipiirissäni.

Kuntoutuskodissa kuului osallistua talon aktiviteetteihin. Jouni osallistui keskusteluryhmään, lauluryhmään ja käsityöryhmään:

- Ei minulla paljon ollut keskusteluryhmässä sanottavaa, enimmäkseen istuin siellä hiljaa. Lauluryhmässä laulettiin tosi vanhoja lauluja, ne kyllä tuli tutuiksi, hän naurahtaa ja jatkaa:

- Käsityöryhmä oli kiva. Siinä oli niin mukava ohjaaja, joka ei hermostunut mistään. Hän antoi uskoa, että on kivojakin ihmisiä.

Oikea diagnoosi muutti kaiken

Vuonna 2007 Jouni pääsi vihdoin asumaan itsekseen. Aluksi hänen asumismuotonsa oli tukiasunto ja 2012 itsenäinen vuokralainen.

Hän myös uskalsi myöntää äänien kuulemisen ja sai oikean lääkityksen:

- Päätin, että jos nuo äänet minut tappavat, niin tappakoon. Parissa kuukaudessa oikean lääkityksen saatuani olo helpottui. Sain nukuttua ja äänet hiljenivät.

Jouni alkoi harrastaa liikuntaa ja siitä on tullut hänelle tärkeä harrastus. Hän pelaa säännöllisesti sählyä ja kesäisin jalkapalloa myös Taimin ryhmissä.

Hän halusi myös vielä työelämään. Niinpä hän hakeutui Klubi-talolle siirtymätyöohjelmaan. Hän oli kaupoissa hyllyttämässä, siivoamassa ja Ikeassa pitkään eri tehtävissä:

- Olisin saanut Ikeaan jäädäkin, mutta aamukolmen herätykset alkoivat käydä liikaa kunnon päälle.

Nyt hän ollut pari vuotta Taimissa siistijänä.

”Tämäkin päivä tuli”

- Äänet ei oikeasti voi tehdä mitään, niitä ei ole olemassa, Jouni toteaa.

Sitä viestiä hän haluaa kertoa eteenpäin. Hänelle itselleen vertaistuki on ollut tärkeää. Ja häpeästä irti päästäminen on ollut merkittävää. Nyt hän voi antaa saamansa avun eteenpäin:

– Itse pitää tehdä paljon työtä, jotta löytää tasapainon. Olen sanonut vertaisilleni, että vaikka jokin päivä menisi pieleen, seuraava päivä voi olla parempi. Se on aina uusi mahdollisuus.

Hän pysähtyy hetkeksi.

– Pitkän tien olen saanut kulkea, mutta nykyään olen joka aamu iloinen, kun herään. Ajattelen, että tämäkin päivä tuli.

Jounille tärkeintä on rehellisyys itseään kohtaan. Hän myös arvostaa tavallista arkea ja sen tuomaa vakautta.

– Kriisejä on elämässä ollut tarpeeksi. Suurimman osan nykyhetkestä olen onnellinen. Nyt kun olen tämän ikäinen, mietin joskus, olisiko esimerkiksi parisuhde ja perheen saaminen ollut mahdollista. Mutta elämäni on mennyt näin ja on niin paljon hyvää.

Me tunnemme Jounin mukavana ja kilttinä kaverina. Hän itse sanoo, että haluaa olla ”hyvä”:

- En halua, että kenenkään tarvitsisi jäädä yksin. Pyrin olemaan ystävällinen kaikille ja haluan kohdata ihmiset sellaisena kuin he ovat.

- Haluankin olla ”kiltti”. Vaikka äidilläkin oli ongelmia alkoholin kanssa, hän oli niin kiltti. Olen ajatellut, että elän elämäni hyvin ja olen kaikille ystävällinen. Haluan saada sen taivaspaikan ja päästä äidin luo. Meillä jäi niin paljon kesken, Jouni päättää.

Muistatko jonkin unen, joka on jäänyt mieleesi vuosienkin jälkeen? Entä oletko koskaan saanut unesta uuden näkökulman johonkin elämäsi tilanteeseen?

Vuonna 2025 Kelan järjestämää kuntoutusta sai noin 167 700 henkilöä, mikä oli hieman vähemmän kuin edellisvuonna. Suurin osa, noin 75 %, sai kuntoutusta mielenterveyden häiriöiden tai neurokehityksellisten oireyhtymien perusteella, ja näiden osuus on kasvanut merkittävästi viime vuosina.

Yleisin kuntoutusmuoto oli kuntoutuspsykoterapia, jota sai noin 67 000 henkilöä. Lisäksi vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta sai yli 50 000 henkilöä, ja siihen sisältyivät muun muassa puhe-, toiminta- ja fysioterapia. Ammatillista kuntoutusta sai noin 24 700 henkilöä, yleisimmin ammattikoulutuksena.

Kuntoutujien keski-ikä oli 36 vuotta, mutta joukossa oli paljon myös lapsia ja nuoria. Erityisesti 6–9-vuotiaiden kuntoutus korostui kustannuksissa. Tukea tarvitaan myös nuorilla aikuisilla ja työikäisillä.

Kuntoutukseen käytettiin yhteensä 735 miljoonaa euroa, josta suurin osa kohdistui vaativaan lääkinnälliseen kuntoutukseen. Kela toimii tärkeänä täydentäjänä julkiselle terveydenhuollolle, erityisesti pitkäkestoisen tuen ja terapian tarpeessa.

Mistä tämä kaikki kertoo?

Tilasto ei ole vain numeroita. Se kertoo tästä ajasta, jossa elämme.

Moni meistä kantaa arjessaan näkymätöntä kuormaa: jatkuvaa kiirettä, epävarmuutta, yksinäisyyttä ja pitkään jatkunutta stressiä. Erityisesti lasten ja nuorten tilanteesta on puhuttu paljon, eikä korona-ajan vaikutuksista ole vielä täysin toivuttu. Samaan aikaan myös aikuisten jaksaminen on koetuksella. Usea hakee apua vasta siinä vaiheessa, kun kuormitus on jatkunut pitkään.

On myös mahdollista, että avun hakeminen on nykyään hyväksytympää kuin aiemmin. Se on tärkeä ja hyvä muutos. Yhä useampi uskaltaa sanoa ääneen tarvitsevansa tukea.

Silti luvut herättävät kysymyksiä. Riittävätkö nykyiset palvelut vastaamaan siihen, mitä ihmiset todella tarvitsevat?

Hoitoon pääsy voi kestää viikkoja tai kuukausia, ja kohtaamisille jää usein liian vähän aikaa. Samaan aikaan hyvinvointialueilla puhutaan yhä enemmän yhteistyön vahvistamisesta järjestöjen kanssa. Tämä tekee tilanteesta ristiriitaisen, sillä juuri sosiaali- ja terveysalan järjestöjen toimintaedellytyksiä ollaan heikentämässä avustuksia vähentämällä.

Jos järjestöjen mahdollisuudet tarjota matalan kynnyksen tukea heikkenevät, vähenevät myös monet ennaltaehkäisevät palvelut: avoimet kohtaamispaikat, vertaistuki, ryhmätoiminta ja yhteisöllisyys. Juuri ne asiat, jotka usein auttavat ihmistä ennen kuin tilanteet vaikeutuvat.

Tärkeimpiä kysymyksiä on, miten voisimme kohdata ihmisiä aikaisemmin ennen uupumista, ennen yksinäisyyden syvenemistä ja ennen kuin avun tarve kasvaa liian suureksi.