ritva@taimiry.fi
Julkaistu aiemmin julkaisussa Verkossa Kipunoi 3-21
Me, jotka olemme Anskun kanssa tekemisissä, emme välttämättä ymmärrä kuinka paljon hänellä on ollut elämässään vastoinkäymisiä. Tiedämme hänet iloisena, juttelevaisena ja aktiivisenakin.
Koko ajan hän kuitenkin kamppailee kipujen kanssa, niin fyysisten kuin psyykkisten. Ja on kamppaillut niin kauan kuin hän muistaa ja se jatkuu edelleen. Hän on nyt 55-vuotias ja kertoo meille tarinansa. Anskun tärkeän selviytymistarinan.
--
Fyysiset kivut hallitsivat Anskun elämää jo pikkutyttönä. Hän oli jo alakoululaisena lonkkaleikkauksessa ja joutui kulkemaan kepeillä kauan aikaa.
- Ja olin lihava lapsi. Sitten olin koulukiusattu. Lihavaa, konkkaavaa lasta oli helppo kiusata. Minulla oli myös niin iso perhetragedia taustalla, että siitä minua myös kiusattiin paljon, Ansku kertoo.
Ansku on alkoholistiperheestä. Elämä oli levotonta. Välillä humalainen isä ja äiti pitivät niin pahaa elämää, että Ansku soitti tädille, että voisi mennä sinne pahimmaksi ajaksi. Kaikki päättyi todella järkyttävästi. Hänen vanhempansa riitelivät humalassa niin pahasti, että isä joutui sairaalaan saatuaan puukosta äidiltä ja sieltä hän meni suoraan vankilaan. Sen riidan hävisi äiti. Hän ei selvinnyt enää hengissä.
- Äiti oli niin vähän kotona. En koe, että minulla on ollut koskaan äitiä, mutta silti se tragedia ja äidin menetys ovat vaikuttaneet paljon elämääni. Siskoni, jota kutsuin Sissoksi, oli minulle tärkeä äidin korvike.
Rakkaan Sissonsa hän menetti toista vuotta sitten vaikeaan sairauteen.
- Sisson kuolema oli niin iso asia, hän kertoo:
- Sisso oli minun elämässäni isoin asia. Enemmän kuin vanhemmat tai kukaan.
Isä palasi vankilasta ja Ansku eli isänsä kanssa muutaman vuoden. Elämä isän kanssa ei ollut helppoa, hän jatkoi juomistaan.
- Aamulla isä lähti kyllä aina töihin, mutta illat meni kaljan kanssa ja humalassa hän huudatti musiikkia täysillä. Omilleni muutin heti, kun se vain oli mahdollista. Vierailin kyllä isän luona maalla niin kauan kuin hän eli, hän kertoo.
Työelämä oli sairaslomalta seuraavalle
Ansku kävi kauppaopiston ja lähti töihin ensiksi lähetiksi ja puhelinkeskukseen ja siitä toimistotyöhön.
- Sitten menin TAYS:iin. Toimin siellä osastoavustajana ja jatkoin osastosihteerinä. Toimin kiertävänä eri osastoilla. Siinä ei ehtinyt omasta ergonomiasta huolehtia. Kävin jatkuvasti fyssarilla ja tosi paljon tein kuntosaliliikuntaa, mutta hartiani menivät koko ajan vain pahemmaksi.
Ansku yritti hoitaa itseään ja helpottaa oloaan myös alkoholilla. Fyysisistä ongelmistaan hän oli jatkuvalla sairaslomalla
- Kehoni ei jaksanut. Työyhteisövaikeudet olivat siellä suuret ja se söi kuntoani. Paniikki puhkesi 1992. Stressaava työ, jatkuva vaihtaminen paikasta toiseen ja määräaikaiset työsuhteet pahensivat oloani, Ansku kertoo.
Paniikki paheni niin paljon, ettei hän pystynyt kulkemaan busseissa. Silloinen aviomies joutui kuljettamaan häntä työmatkoilla.
- Iltavuorot olivat hankalampia. Lääkitys ei auttanut, vatsa oli sekaisin enkä pystynyt syömään. Aloin jännittää iltavuoroja jo paria päivää ennen. Aloin juoda enemmän helpottaakseni oloani, hän toteaa.
Esimiehille oli vaikea mennä asioita kertomaan, eikä sieltä ymmärrystä saanut, jos sitten uskaltautui.
- Olin sairaslomalla jatkuvasti. Pyysin osa-aikaista työtä, mutta siihen ei suostuttu. Uskon, että olisin voinut pysyä työelämässä, jos olisin päässyt osa-aikaiseksi.
- Olin kahdeksan vuotta erilaisilla sairaslomilla, hän laskee.
Hän haki työkyvyttömyyseläkettä ja sai niitä kuukaudeksi kerrallaan. Hän yritti työkokeilujen kautta eri tehtäviä, mutta kehon ongelmat ja paniikkihäiriö tulivat aina rajoitteeksi.
- Olin täällä Taimillakin silloisessa Ruusan Kahvilassa kokeilemassa, jos asiakaspalvelu sujuisi. Mutta paniikki tuli päälle täälläkin, hän kertoo.
Ansku koki sairaalatyön yksinäiseksi ja kaoottiseksi. Kaikesta säästettiin ja työntekijöistä otettiin kaikki irti.
- Pahinta oli aulassa siellä akvaariossa oleminen. Sitä ei paniikkihäiriössä kestänyt, Ansku sanoo.
Lääkkeiden määrä pysäytti
Ansku pääsi psykiatriseen hoitoon isänsä itsemurhan jälkeen 2007.
- Otin lääkettä viinin kanssa ja jouduin suoraan suljetulle. Hoitoa en aiemmin saanut, vaikka sitä yritin löytää. Siellä sairaalassa en ensin saanut mitään lääkettä ennen kuin virtsa oli puhdas. Sitten kokeiltiin uutta lääkettä ja se sekoitti minut kokonaan.
Ansku oli tyytyväinen, että sai olla sairaalassa pitkän jakson. Siellä häneltä kysyttiin, suostuisiko hän yhden kandin potilaaksi ja hän ajatteli, että sopiihan tuo
- Se oli hyvä kokemus. Yhtä äkkiä minulle olikin aikaa, hän muistelee.
Tuon ensimmäisen sairaalajakson jälkeen hänellä ei ollut muuta hoitosuhdetta kuin käynnit mielenterveystoimistolla silloin tällöin. Yhtä intenssiiviryhmää hänelle tarjottiin, mutta se ei tuntunut sopivalta:
- Siellä oli sääntönä, että osallistujat eivät saa olla toistensa kanssa ryhmän ulkopuolella missään tekemisissä. Olin ajatellut, jos sieltä saisi ystäviä, joilla olisi samoja kokemuksia, mutta se oli sitten kielletty. Aloin myös miettiä, haluanko oikeasti viikosta toiseen pyörittää samoja asioita. Haluanko elää menneessä joka viikko.
Ansku on saanut diagnoosiksi myös vakavan masennuksen.
- Jossakin vaiheessa sekin diagnoosi minulla oli. Lääkkeitä oli niin paljon, että hyvä kuin ei ollut heräämislääkettä, hän toteaa.
- Se lista kyllä pysäytti.
Sairaalajaksot olivat pitkiä ja hoito niiden jälkeen ei ollut ”kohdallaan”:
- En saanut sossusta kahden viikon intervallijaksoon tukea, joka olisi Mainiemen pitkän sairaalajakson jälkeen ollut tarpeellinen. Sieltä en käynyt lomilla. En halunnut. Viihdyin siellä hyvin, sain touhuta kaikenlaista.
- Mutta olisin tarvinnut jonkinlaista tukea kotiutumiseen. Olin yksin kotona ja siihen yksinäisyyteen olisin tarvinnut tukea, Ansku kertoo
- Yhdellä sairaalajakson aikana minut pakotettiin lomalle. Menin sitten suoraan baariin.
Laitoksissa meni silloin yhteensä kolme kuukautta.
- Muistan kun kerran juttelin yhden vanhemman lääkärin kassa. Minulle sanoi minulle, että saat nyt puhua tunnin ja hän kuuntelee. Niin sitten puhuin. Hän sanoi sen jälkeen, että minun kokemuksillani tarvitsisin loppu elämäni psykoterapiaa kerran viikossa. Mutta eihän minulla ole sellaiseen varaa.
Kun elämänhalu loppui
Lopulta Ansku ei enää jaksanut. Toukokuussa 2008 hän ei löytynyt elämästään enää mitään iloa. Hän koki, että tässä elämässä ei ole hänellä enää mitään. Isä oli kuollut ja takana oli avioero.
- Siivosin asuntoni. Keräsin omaisuuttani reppuun, otin sinne jopa sähköhammasharjani, ja menin baariin. En ollut pahasti humalassa, mutta päässäni oli kirkkaana se, etten halua enää elää. Kävelin Tammerkosken rantaan, laskin reppuni edellä ja hyppäsin itse perään.
Ansku kertoo muistavansa sen hetken, kun oli veden alla ja senkin hetken, jolloin jostain iski kuolemanpelon hetki ja vaisto sai tarttumaan jostain kiinni.
- Pidin kiinni jostakin ruosteisesta tangosta enkä enää saanut irrotettua. Sitten jotkut vetivät minut ylös. Joku mies oli Takolta nähnyt hyppäämiseni ja tuli sinne.
Anna-Maija muistaa vielä ihmiset ympärillään ja että häneltä revittiin vaatteita:
- Sitten kaikki pimeni.
Siitä oli kovaa nousta. Kaikki tärkeä oli Tammerkosken pohjassa. Ei ollut avaimia kotiin eikä vaatteita, päällä olleet oli elvytyksessä revitty pois.
Jooga toi mielenrauhaa
Elämää oli jotenkin parannettava. Ansku aloitti alkoholin vähentämisestä.
- Olin hokenut itselleni, etten pysty olemaan viikkoa ilman alkoa. Hokemalla saa paljon aikaan, hän toteaa.
Hän sai vähennettyä alkoholin käyttöä hyvinkin paljon ja on ollut pitkiä jaksoja kokonaan ilman. Hän löysi myös joogan ja siitä tuli jopa hyvä tekosyy:
- Minä tarvitsin verukkeita juomattomuudelle. Jooga oli yksi sellainen. ”En voi ottaa nyt alkoa, koska on joogatunti”. Näin minä ajattelin ja toimin.
Joogasta Ansku on kokenut saaneensa valtavasti voimavaroja alkoholin vähentämisen lisäksi:
- Liikkuvuus on parantunut ällistyttävän paljon, mieli on rauhoittunut ja kärsivällisyys lisääntynyt. Olen maksanut suurempaa hintaa iltatunneista, mutta silloin on busseissa väljempää ja olen paniikkini kanssa pärjännyt paremmin, hän kertoo.
- Ja kyllä sydämeeni olen saanut paljon joogatunneilta. Siellä olen myös kokenut olevani tervetullut.
Myös musiikki on tärkeä voimavara Anskun elämässä. Sitä hän kuuntelee paljon. Hänellä on myös kissa, Rempsu:
- Ajattelin aina, että en ole mikään kissaihminen, mutta vuodesta 2008 Rempsu on ollut elämäni tärkein mies. Sen hoitaminen on sydämeni asia. Rempsu syökin kalliimmin kuin mamma, mutta sen hyvinvointi on minulle todella tärkeää. Rempsun kanssa vaihdamme nenäpusuja. Toivottavasti saan pitää sen vielä kauan aikaa, Ansku toivoo.
Lääkitys vaikutti myös elämän suuriin ratkaisuihin
Ansku lopetti omin päin masennuslääkkeet:
- Puhuin asiasta kyllä lääkärin kanssa. Sanoin hänelle, että ei tämä lääkkeiden syönti muuta menneitä eikä tuskin auta tulevaakaan.
Lääkitys esti hänellä lapsen saamisen:
- Lääkäri sanoi, että 50-50 mahdollisuus on, että lääkitykseni vaikuttavat lapseen. Sitä riskiä en ottanut. Se olisi minulle liian iso juttu, jos lapselle olisi lääkityksen kanssa tullut jotain. Lapsettomuus on ollut suruni, mutta tämä oli oma valintani, paniikkilääketta ilman en pärjää, hän kertoo.
- Mutta kymmenen vuotta olen kipulääkkeiden kanssa taistellut. Ne laittaa sekaisin kaiken, vatsan ja muunkin olotilan, hän huokaisee ja jatkaa
- Kipuihminen tarvitsisi paljon enemmän tukea, ei auta, että lisätään vain lääkkeitä.
Ihminen jätetään tyhjän päälle
Viime vuonna hän joutui lonkkaleikkaukseen. Se tuli vähän yllättäenkin.
- Sen jälkeen tämä on ollut yhtä taistelua. Sain kela-taksiin tukea puoli vuotta. Mutta sen jälkeen ei tukea enää tullut vaikka paniikkihäiriö on noussut taas tosi vahvasti. Jouduin uudelleen jonoon, jossa ei tapahdu mitään ensimmäiseen neljään kuukauteen, hän kertoo.
Hän on soitellut perään, mutta ei se ole jouduttanut eikä oikein asiaa edistänyt.
- Lääkäri on tehnyt lähetteen, mutta vammaispalvelusta sanottiin, että he eivät hyväksy sähköistä lähetettä
Kun tuetut kyydit loppuivat, hän juuttui koko kesäksi kotiin.
- En ole päässyt minnekään. Pali-bussit vievät suuriin ostoskeskuksiin, eikä sinne voi paniikkihäiriöinen mennä. Sisson haudalle käyntiin sain diakoniasta tukea taksikyytiin. Enemmän kaipaisin sinne haudalle hänelle juttelemaan, mutta ei ole varoja kovin usein takseja maksaa.
- Julmaa, että ihminen jätetään näin tyhjän päälle. Minusta tuntuu, etten ole surutyötä saanut kunnolla tehtyä ja kaipaan myös liikkumaan ja ihmisten pariin, Ansku sanoo.
Hän tuli haastatteluun Taimille. Hän on iloinen, että keksi neuvotella tutun kuskin kanssa sopimuksen, ja sai halvemmalla kyydin kaupungille.
Takaisin hän lähti bussilla. Elokuun alusta rollaattorilla kulkeva on saanut Tampereella kulkea maksutta julkisilla. Kunhan paniikki sallisi matkustaa ja keho kestäisi aika ajoin riuhtovaakin kulkua.
Mutta Ansku ei ole luovuttaja. Hän on välillä epätoivoinen, surullinen ja todella yksin. Mutta sieltä hän on aina noussut ja lähtenyt liikkeelle, löytänyt itselleen tavan elää mahdollisimman hyvää elämää.
Hän osaa etsiä ja löytää voimavaraoja elämäänsä, jotka auttavat jatkamaan ja keksimään keinoja kulkea omaa polkuaan. Voimia Anskulle!
