ritva@taimiry.fi
(Julkaistu aiemmin Taimin Joulujulkaisussa Kipunoita 5/21)
Meidän perheessämme joulusuklaat ovat olleet hyvin tärkeitä. Jokaisella on oma herkkunsa ja joulun oikeastaan toi tulleessaan se, että jokainen saisi juuri sitä suosikkimerkkiänsä.
Edellisenä jouluna oli tapahtunut moka. Joulusuklaiden hankinta venähti liian pitkälle, ja kaupoista oli loppunut peräti kaksi laatua. Fazerin joulusuklaa oli siihen aikaan vielä aika uusi tuote ja kun sitä vielä sai vain jouluna, oli se loppunut joka kaupasta. Ja ne Mauri Kunnaksen sarjakuvahahmo-kääreiset konvehdit oli se toinen loppumaan päässyt herkku.
Korvaavat tuotteet kyllä lohduttivat, mutta seuraavan joulun alla päätin olla tarkkana. Hankin kaikki suklaat todella ajoissa. Ne piti kuitenkin laittaa pois silmistä, ettei etukäteisherkuttelu tulisi liian houkuttelevaksi.
Pistin kaikki kymmenen suklaarasiaa ja yhden vihreä kuula-paketin (joulun aikana ei saa herkut loppua kesken 😉) lasten vanhaan muoviseen kylpyammeeseen talteen ja nostin autotallin nurkalla olevaan pienen varaston korkealla olevalle hyllylle talteen.
Jouluaattoaamuna oli sitten aika käydä hakemassa rasiat kuusen alle.
Se oli kuin hidastetusta filmistä…kylpyamme oli täynnä avattuja käärepapereita. Tuijotin niitä ihan äimänä. Ensimmäisenä tuli mieleen, että nyt on joku tehnyt mammalle jäynän. Sitten ajattelin, onko herkut jollekin käyneet liian ylitsepääsemättömäksi kiusaukseksi. Mutta…kaikki kymmenen laatikkoako??
Sitten ihmettelin rasioita. Niitä ei ollut aukaistu normaalikohdista. Ne olivat kiinni? Mikä juttu tämä oikein on?
Kannoin ammeen sisälle ja ihmettelimme niitä yhdessä. Pahvirasioiden reunoissa oli pienet nakerrusjäljet. Hiiret!
Autotallimme varastossa oli käynyt hiiri tai useampikin. Hiiriä on päässyt sisään jostakin nurkasta, kiipeillyt seiniä pitkin korkealle hyllylle, sukeltaneet suklaa-ammeeseen ja nakertaneet pienen reiän rasian nurkkaan ja kaivaneet sen läpi konvehdin kerrallaan.
Herkuttelujen jälkeen hiiri tai hiiret on poistuneet siististi masu pulleana. Mistään ei löytynyt jälkiä. Ei ylensyöneiden papanoita. Ei räjähtäneitä tai kuihtuneita hiirenraatoja. Ei missään sisääntuloaukkoja. Taitavia olivat olleet.
Ehdimme vielä aattoaamupäivänä käydä kaupasta hakemassa korvaavia tuotteita, tänä jouluna löytyi onneksi niitäkin merkkejä, joita oli toivottu. Ei mennyt se joulu ihan pelkäksi hiirien suklaajuhlaksi.
Mutta on olemassa herkku, joka ei hiirille kelvannut. Ammeessa oli iso vihreä kuula -rasia lähes koskemattomana. Pikkuinen nakerrus reunassa kertoi, että harkittu oli, mutta siihen oli jäänyt. Kunnon reikää ei edes ollut tehty. Kuulat olivat ehjässä sisärasiassa siististi omissa koloissaan. Rasian pyörittelyn ja tarkan syynäilyn jälkeen uskalsimme syödä niitä. Me emme ole niin kranttuja kuin hiiret.
