ritva@taimiry.fi.
Julkaistu aiemmin julkaisussa: Verkossa Kipunoi 1-22
Päivi on Taimin vapaaehtoinen. Hän on yksi heistä, joka mahdollistaa kohtaamispaikkavalvojana Taimin aukipitämistä työntekijöiden työajan ulkopuolella. Tärkeä henkilö meillä.
Taimin Päivi löysi aikoinaan Päiväsairaala-jaksolaisten tutustumiskäynnillä. Hän tuli hyvin pian mukaan toimintaan:
- Käyn Taimissa säännöllisesti eri ryhmissä ja kohtaamispaikassa ihan vaan seurustelemassa vaikka ei olisikaan oma vuoroni valvojana, Päivi kertoo ja jatkaa:
- Olen saanut Taimista paljon mielenterveyteni ylläpitämiseen. Olen huomannut, kuinka tärkeää on se, että viikossa on rytminsä ja ettei jää kotiin. Taimin ryhmät ovat minusta tosi hyviä.
Päivi kertoo sanoneensa monelle, että älä jää kotiin, Taimiin voi aina tulla.
- Minua ajaa liikkeelle se, että tiedä kokemuksesta kuinka käy, jos jään kotiin. Silloin menen huonoon kuntoon.
Romahdus tuli, kun kaikki oli lopulta hyvin
Päivi on nyt 63-vuotias. Hän on sairaseläkkeellä. Sitä ennen hän työskenteli lähihoitajana vanhustyössä.
- Jouduin 50-vuotiaanan ensimmäisen kerran Pitkäniemeen masennuksen vuoksi.
Hän kertoo, että tuntui oudolta romahtaa silloin, kun kaikki oli oikeastaan hyvin ja elämä alkoi helpottaa:
- Olin selvinnyt avioerosta, joka oli jo kaukana takanapäin. Minulla on kolme lasta ja olin nuorimmaisestani raskaana, kun erosin. Vaikea avioliitto tuli tiensä päähän eikä se erokaan ollut helppo, mutta selvisin yksinhuoltajana paremmin kuin olisin siinä liitossa selvinnyt, Päivi kertoo.
- Minulla oli hyvä työpaikka ja pidin siitä työstä. Matkustelin ulkomailla ja oli monenlaista mukavaa. Lapset olivat jo isoja ja lähteneet omilleen, hän jatkaa.
Miksi siis nyt?
Päivi miettiikin, että kaipa hän oli koteloinut vaikeat asiat jonnekin syvälle sisällään,
- En uskaltanut puhua avioliitossani oikein mitään, pelko oli läsnä koko ajan. Kun pääsin irtautumaan, en paljon asioita käsitellyt. Lapset oli siinä hoidettavanani.
- Saattaa olla että myös ikä ja vaihdevuodet olivat yhtenä laukaisevana tekijänä, vaikkei niistä kyllä kukaan mitään puhunut, hän vielä miettii.
Hän ei enää päivittäin ajattele noita vaikeita avioliiton vuosia, mutta joskus ne tunnetilat vielä tulevat:
- Joskus, kun katson jotain tv-ohjelmaa, jossa on samantapaisia asioita ja silloin iskee päälle. Mutta minä olen selvinnyt ja se on hyvä, hän toteaa.
Lääkeherkkyys johti riippuvuuteen
Päivi kertoo olevansa hyvin herkkä lääkkeille:
- Minulle tehtiin paljon lääkekokeiluja. Ne oli hitaita juttuja lopettaa ja aloittaa taas uusi, hän kertoo.
- Yhdessä vaiheessa jouduin syömään kortisonia ja se lihotti yhdessä masennuslääkkeiden kanssa. Ne lisäsivät syömistä paljon. Lopulta pääsin laihdutusleikkaukseen ja se oli kyllä hyvä. Sinnikäs sain olla, että pääsin siihen, mutta tulokset oli hyviä. Selvisin seitsemän vuotta ilman sairaalahoitoa.
Sitten yhtäkkiä Päivin natriumarvot romahtivat. Se tuli ihan yllättäen, Päivi kertoo olleensa kuin muistisairas. Hänen päänsä kuvattiin, mutta muuta syytä ei löytynyt kuin masennuslääkkeiden sivuvaikutukset.
- Minulle sitten määrättiin rauhoittavia ja siitä tulikin sitten riippuvuus. Riippuvuus oli lopulta niin suurta, että jouduin hakeutumaan vieroitukseen. Olin Sastamalassa sairaalassa kolme kuukautta sitä varten.
- Se oli kamalaa aikaa, hän muistelee, vierotusoireet olivat kovat. Olin todella levoton, ihoa poltti, oli monenlaisia fyysisiä ja psyykkisiä oireita. Hoito kesti pitkään, koska lääkitystä voitiin pienentää kerrallaan tosi vähän.
Kaksi vuotta sitten hän vapautui rauhoittavista eikä ole sen jälkeen niitä käyttänyt:
- Niitä on tarjottukin minulle, mutta en huoli, hän vakuuttaa.
Hän muistelee, kuinka salakavalasti rauhoittavat hänet valtasivat:
- Loppujen lopuksi rauhoittavia piti olla verenkierrossa koko ajan. Ahdistus alkoi kasvaa aina, kun niiden määrä laski. Osasin riippuvaisen tapaan junailla niitä enemmän kuin niitä sai. Niitähän sai vain kolme päivässä. Mutta konsteja löytyi. Riippuvainen kyllä löytää niitä, hän toteaa.
Omien voimien mukaan tukena läheisille
Päiville on sairaalajaksolla kokeiltu myös sähköshokkihoitoa:
- Minulle siitä ei ollut mitään apua. Lähimuisti siinä meni joksikin aikaa. Puoli vuotta oli semmoista hataraa aikaa. Kerran olin kuuleman kuskina yhdellä reissulla, enkä vieläkään muista siitä mitään, hän kertoo.
Eniten hän kokee itselleen hoidollisesti olleen apua ryhmäterapiasta:
- Olin Pitkäniemessä kokoontuneessa dialektiivinen käyttäytymisterapia * -ryhmässä. Se kesti vuoden. Siitä tykkäsin ja se auttoi mielialaani. Meni vuosia, etten tarvinnut sairaalahoitoa.
Tänä päivänä Päivi on myös mummu, yhdeksäs lapsenlapsi on haastattelun aikaan tulossa. Hän osallistuu lastenlasten hoitamiseen ja elämään mahdollisuuksien mukaan:
- Olen oppinut omia rajojani ja lapsetkin osaavat kysyä, että jaksanko.
Päivillä on myös iäkäs äitinsä seinänaapurinaan ja hänestäkin on huolehdittava:
- Autan äitiäkin voimieni mukaan. Mutta niinhän se on, että itsestään pitää huolehtia ensin ja sitten vasta pystyy muistakin huolehtimaan.
Päivi kokee elämässään olleet haasteet sellaisina, että ne vaan piti kokea.
- Nyt nautin vapaudestani ja rauhastani. Yritän pitää terveydestäni huolta, syödä hyvin ja liikkua.
Päivin mielestä hänen on monta asiaa pitänyt elämässään käydä läpi, että on selvinnyt. Monta asiaa saa jäädä unholaankin.
- Ikävästä voi syntyä hyvääkin. Minulla on nämä lapset ja olen todella mielissäni siitä, että lapsillani on kaikki hyvin. He ovat ammateissaan, töissään ja lapsenlapset ovat terveitä, Päivi iloitsee.
* Dialektinen käyttäytymisterapia (DKT) on yhdysvaltalaisen psykologin Marsha Linehanin kehittämä hoitomalli, mikä on suunnattu erityisesti tunne-elämän säätelyhäiriöistä ja itsetuhoisesta käyttäytymisestä kärsivien hoitoon. DKT:ssa yhdistyy hyväksymiseen ja muutokseen tähtäävät keinot. DKT:ssa opetellaan sekä hyväksyvää suhtautumista itseen ja maailmaan ja toisaalta taitoja selvitä elämän haasteista. DKT:ssa pyritään joko – tai –ajattelutavasta sekä – että –ajattelutapaan. DKT:n keskeisiä tavoitteita on elämisen arvoisen elämän luominen yksilön omien, henkilökohtaisten elämäntavoitteiden pohjalta. www.psshp.fi
