Maitoireissu

Maailma on sillä tavalla muuttunut, että nykyään lapset uskaltavat sanoa vanhemmilleen ”mulla ei oo mitään tekemistä”. Toisaalta nykymaailmassa on niin paljon tekemistä, että tuo lause on muuttunut turhaksi. Silloin kun itse olin lapsi, tuota valitusta piti varoa.

Lauseen päässä odotti kitkettävä porkkanamaa tai saunaklapien pienimistä. Ilman lausettakin napsahti maidonhakuretkiä ja lumitöitä ihan tarpeeksi.

Velipojan kanssa haettiin yhdessä maitohinkillä kilometrin päästä maalaistalosta kolme litraa maitoa päivittäin. Kävellen mennessä vietiin tyhjä hinkki seuraavaa päivää varten, tullessa tuotiin täysi. Jaoimme matkan neljään osaan: meiltä koululle, koululta perille, ja sitten sama toisin päin.

Tyhjää hinkkiä kantoi aina yksi kloppi. Kotoa puolimatkaan koululle saakka, ja sitten vaihdettiin. Täyttä hinkkiä kannettiin yhdessä, puolessa välissä vaihdettiin kättä. Seuraavana päivänä eka vuoron tekijä sai toka vuoron, eka vuoron käsi sai toka vuoron jne.

Ajattelimme, että vaikka koulu ei tarkalleen ottaen sijaitsisikaan matkan puolivälissä - heittoa saattoi olla ehkä metrin tai kaksi - niin jatkuva säännöllinen vaihtelu ja vaihtelun toisto tasaa matkat. Ja ikuisuus tasaa loput.

Kerran naapurin Markku istui maitolaiturilla ja nuoli nenästä valuvaa räkää ylähuulestaan. Joulupukkia ei ole, se väitti. Minä krapasin monon kärjellä lumipaakkua maitokannun pohjasta. Lumen seassa oli hiekkaa. Velipoika katseli puiden latvoja.

Ja varmasti on, väitin vastaan kiukkuisesti. Kuka ne lahjat sitten tuo. Ei ole, intti Markku. Äitis ja isäs teille ne lahjat hommaa. No mikäs se pukki sitten on, tivasin.

Se on vain joku äijä, jolla on naamari, ilmoitti Markku itsetietoisesti. Te olette ihan lapsellisia, kun uskotte pukkiin. Minua suututti, oli suututtanut sen puheet koko syksyn. Tartuin äkkiä Markun jalkaan ja vetäisin sen maitolaiturilta lumihankeen. Se putosi selälleen. Syöksyin päälle. Veli tuli heti avuksi ja piti Markkua käsistä kiinni, niin ettei se päässyt pehmeästä lumesta ylös, vaan painui kokonaan lumen sisään. Mätin lunta Markun naaman päälle ja hieroimme yhdessä sille kunnon lumipesun. Markun pipo hautautui lumeen.

Onko pukki, sano onko pukki olemassa, huusin. On se, vastasi Markku itkien. Nousimme ylös. Markku laittoi sukset jalkaansa meihin katsomatta ja lähti nyyhkien hiihtämään pellon poikki kotiinsa. Me seisoimme maitokannun kanssa tiellä. Onko se pukki olemassa, kysyi veli. Minä pysähdyin nostamaan silmille pudonnutta karvalakkia. Isä sanoi ostettaessa, että siinä pitää olla kasvunvaraa. On se, vastasin voittajan varmuudella. 

Loppumattomalta tuntui elämä, muuttumattomalta ja iäiseltä maidonhakureissut joulukuun viimassa, eikä mieleen tullut lainkaan, että joku päivä niiden matkojen muisto viiltäisi sydämessä. Eikä ikuisuus, ei se tasaakaan loppuja.