anu@taimiry.fi
(Julkaistu aiemmin Taimin Joulujulkaisussa Kipunoita 5/21)
Oma ikimuistoisin joulumuisto ajoittuu aikaan, jolloin olin noin 2,5-vuotias.
Olimme heränneet vuotta vanhemman isoveljeni kanssa joulupäivänä tosi aikaisin. Vanhempamme nukkuivat vielä. Keräsimme kaikki aattona saamamme uudet joululahjat lelukaappiin isoksi kasaksi.
Sitten veljeni pyysi minua hakemaan olohuoneesta tulitikkuaskin. Sen haettuani sytytti hän tikun ja tuikkasi sen lahjakasaan.
Todennäköisesti siellä oli päällimmäisen helposti syttyvä pehmolelu, sillä toista kertaa ei tikkua tarvinnut sytyttää. Iloisina onnistumisestamme aloimme tanssimaan jonkin sortin aurinkotanssia, intiaanipäähineet heiluen villisti päissämme.
Jossain kohtaa piti kaapin ovi sulkea, sillä savu lisääntyi jatkuvasti. Varmuuden vuoksi työnsimme kaappiin vielä kaikki vanhat lelut, alitajunnassa varmaan ajatus palon tukahduttamisesta. Hämärässä huoneessa tanssiminen tuntui vielä hetken hienolta, sitten savu alkoi häiritsemään intiaanirituaalia.
Eipä aikaakaan, kun vanhempien makuuovi lennähti auki ja hätääntynyt isämme huusi: ”Missä palaa?”. Aamulla kello kuusi joulupäivänä sai paikallinen pelastuslaitos hälytyssoiton tulla sammuttamaan huoneistopaloa.
Onneksi episodista selvisimme ilman henkilövahinkoja. Kovin tarkkaan en enää muista, mitä vahinkoa palo sai kodissamme aikaan, ainakin lastenhuone piti täysin remontoida.
Menetimme veljeni kanssa kaikki lelut, sekä uudet että vanhat. Siinä oli rangaistusta riittämiin, vaikka tarina vuosikymmenten jälkeen vain naurattaa.
