Eerik Kuusela
Julkaistu aiemmin julkaisussa Kipunoita 4-20
"En ollut lahjakas pelaaja.
Olin 6-vuotias, kun astelin ensimmäisen kerran kentälle peliasu yllä epävarmoin askelin. Pystyn hyvin kuvittelemaan itseni säntäilemässä pallon perässä sikin sokin hieman muita jäljessä. Niin pallon kanssa kuin ilman sitä oli kiire ja tulisi olemaan siitä eteenpäinkin. Jännitin kovasti aina ennen peliä.
Jokin pelissä sai silti kiinnostumaan ja innostumaan kerta toisensa jälkeen. Vaikka kiire vaivasikin, oli kiva tunne, kun pallo oli hallussa ja tuntui hyvältä, kun sen kanssa sai aina joskus jotain aikaan. Jännitys vaihtui usein pelin aikana ja sen jälkeen onnistumisen ja osaamisen tunteeseen, jota sai muuten kokea harvoin.
Löysin nopeasti paikkani kovapotkuisena puolustajana. Vaikka välillä onnistuin maalinteossakin, vielä tärkeämpää oli löytää syötöillä omia joukkuetovereita ja suojella omaa maalia. Tykkäsin erityisesti, kun sain räimäistä purkupallon pienestä pompusta kohti toista kenttäpuoliskoa ja huutaa lujaa linjoja ylös. Moni brittifutiksen valmentajakonkari olisi varmasti nyökytellyt hyväksyvästi suorituksilleni.
Muutimme perheeni kanssa Tampereelle, kun olin 8-vuotias. Edustin siitä eteenpäin Ilveksen värejä vajaat yhdeksän vuotta ennen kuin vaihdoin totisemman harrastamisen paikallisiin harrastesarjoihin. Palasin harrastekentille tänä kesänä puistofutiksen kivikovassa D3-lohkossa. Vaikka tunteet ennen peliä, sen aikana ja sen jälkeen eivät enää niin vahvoja olekaan, kentälle astellessani huomaan yhä usein, miksi pidin ja miksi pidän pelistä niin älyttömän paljon.
Vakavampi harrastamiseni päättyi polvivamman vuoksi hieman ennen kuin täytin 17 vuotta. Turhautuneena teininä olin ihan itsekin osasyyllinen, en jaksanut keskittyä kuntouttamiseen läheskään tarpeeksi. Polvi aiheutti paljon huolta paitsi pelaamiseen myös ihan elämässä pärjäämiseen liittyen lonksuessaan ja turpoillessaan käsittämättömän suureksi välillä pienestäkin rasituksesta.
Olin pelannut jalkapalloa yli kymmenen vuotta, mutta löysin vasta polvea kuntouttaessani juoksuharjoittelun kunnolla. Aloin viipyä lenkkipolulla pidempään ja pidempään. Polven turpoilu väheni ja kunto kasvoi. Opin tykkäämään siitä, että jaksoin yhä pidemmälle ja pääsin yhä kovempaa.
Juoksin ensimmäisen puolimaratonini vain vuotta myöhemmin ja vuonna 2015 juoksin toisen puolikkaan ennen ensimmäistä kokonaista. Harjoittelin kovaa ja yritin saada paljon aikaiseksi opinnoissa ja kesätöissä, sillä se oli elämäntapa, johon turhautuneena teininä halusin tarttua kaikin voimin. En myöntänyt ongelmiani ja kielsin väsymyksen ja alakulon. Halusin vain jatkaa eteenpäin niin kovaa kuin jaksoin.
Lopulta tulikin pysähdys. Lapsena pallokentällä löytämäni osaamisen tunne, jonka olin sittemmin kokenut paitsi peli- myös koulu- ja varusmiespalvelusvuosina, katosi kauas pois. Lenkkipolut jäivät vuosiksi.
Jotkut puhuvat romahduksesta, toiset puhuvat hitaasta luisusta alaspäin. Minun fyysinen vointini heikkeni syyskuussa 2015. Osaan nimetä tarkan paikan, ajan ja olon, mutta totuus on tietysti paljon monimutkaisempi.
Asiat muuttuivat nopeasti ja peruuttamattomasti. Silloin sitä ei ymmärtänyt ja puhui juuri siitä romahduksesta, mutta näin vuosien jälkeen on ymmärtänyt myös sen hitaan alasluisumisen päälle. Olin jo lapsena vähäpuheinen, mutta teini-iässä aloin sulkeutua oikein tosissani. Kun fyysinen oireiluni sitten myöhemmin alkoi ja paha olo oli ihan sietämätön, ihmettelin usein, mikseivät läheiseni olleet enempää huolissaan ja kyselleet lisää. Lopulta tajusin, että en ollut niin moneen vuoteen sanonut oikeastaan mitään, että he olivat jo tottuneet hiljaisuuteeni.
Nuoren menestyjän elämä vaihtui sitten aika nopeasti yksinäiseen syrjäytyjään, jolla painoi mieltä, rintaa ja askelta. Sitä luuli tietävänsä jo jotain elämästä ja sen kovuudesta, mutta eipä sitä tarkemmin ajatellen vielä tainnut tajuta kovinkaan paljoa. Pian huomasin, etten osannut enää seistä suorassa omilla jaloillani. Voimat lähtivät, halut tehdä yhtään mitään lähtivät, yöunet lähtivät. Jossain kohtaa ymmärsin kärsiväni pahasta olosta, josta en päässyt eroon. Oli epätoivoa, kipua, surua ja masennusta sekä satuttavaa halua parantua.
Ymmärrettyäni menettäneeni niin paljon tunsin itseni hölmöksi, niin kovin hölmöksi.
Kului pitkään ennen pientäkään hyvää käännettä. Oireiluni vaikeimmat kuukaudet olivat kolmas, neljäs ja kahdeksas. Jaksoin olla jalkeilla noin viisitoista minuuttia päivässä näinä kuukausina. Jouduin jättäytymään seuraavan kesän töistä pois ja ensimmäinen yritykseni palata opintoihini ei onnistunut sinä syksynä.
En tiedä, mitä sinä olisit tehnyt, minä aloin kirjoittaa jalkapalloaiheista romaania.
Täytyy varmaan nyt sittemmin myöntää, että ehkä olisi silloin voinut valita jotain vähän fiksumpaakin.
Niin tai näin, kolme ja puoli vuotta meni ja valmista tuli. Palasin opintoihini syksyllä 2017 ja pikkuhiljaa työelämään keväällä 2019. Vaikka kuulostaa hyvältä ja aina välillä jo tuntuukin myös, voin vakuuttaa, että siinä välissä ehdin vielä monen uudemman kerran tuntea itseni hölmöksi, niin kovin hölmöksi.
Esikoisromaanini Himmeämpien valojen kentät ilmestyi keväällä. Kirja kertoo tamperelaisesta juniori- ja alasarjajalkapallosta sekä nuorten mielenterveysongelmista. Peli on ollut osa elämääni niin pitkään kuin muistan ja auttoi osaltaan paitsi matkalla sängyn pohjalta jalkeille myös matkalla ensimmäiseltä sivulta takakanteen.
Joskus tuntui ensin pari vuotta kyydistäjääneeltä ja sitten toiset pari vuotta jälkeenjääneeltä. Tänä kesänä huomasin kesätöiden ja jalkapalloharrastukseni parissa ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen, että alan päästä taas kunnolla mukaan, puhutaan sitten työelämästä, sosiaalisesta elämästä tai muuten vain yhteiskunnasta. Toipumistarinani ei ole täydellinen, mutta toivon, että saan jatkaa sitä jalkapallokentillä vielä kauan pitkiä purkupalloja matkaan lähettäessäni."
