Teksti: Sofia
Jooga on kehon avaamista. Kädet ovat ojennettuina vartalon sivuille, kuin ilmoittamassa ”tässä minä olen maailma”! Jooga on levitettyjä jalkoja, luovuttavia kylkiä, kaarevia selkiä, oikovia käsiä ja venyvää lantiota.
Minulle joogaharjoitukset ovat kuitenkin enemmän sisimpäni avautumista. Harjoitus on elämälle ja elämän hallitsemattomuudelle antautumista. Uskallanko aukaista kehoni, antaa sen levätä, sen venyä, sen painua lattiaa vasten painavana ja oranssina kuin valtava säteilevä aurinko. Uskallanko rentoutua, vetää hartiat taakseni, avata jalat salmiakiksi vasten rahisevaa tyynyä ja vain olla. Uskallanko antaa vatsani ilmaista kaikkea, mitä se kantaakaan mukanaan? Voisiko lantioni olla ilman suojakuortaan?
Olen suojannut vuosien ajan kehoani erilaisilla toiminnoilla ja asennoilla; kyyryllä, huonolla ryhdillä, levottomia jaloilla ja rypyillä otsassa. Ne harhauttavat minua kehoni kantamasta hirvittävästä määrästä kipua sekä valitettavasti pitävät minua kiinni pelokkaassa ja masentuneessa maailmankuvassani. Jäykällä ja sulkeutuneella keholla on todellakin ollut tärkeä roolinsa elämänpolkuni mahdottomissa hetkissä. Mikään kehossa tapahtuva ei ole käsitykseni mukaan turhaa tai väärin. Kaiken toiminnan perimmäinen syy on pysyä hengissä.
Minulle on epämukavaa luopua kehoni kontrolloinnista, sillä pelkään tilaa, jossa en enää pysty pysäyttämään kehoni reaktioita ja viestejä. Pohjimmiltaan tämä lienee syvää pelkoa siitä, että teini-iässä kokemani hirvittävät keholliset tuntemukset palaavat, ja ne eivät enää koskaan hellitä. Sen pelon takana on vielä toinen pelko: pelko ”hulluksi tulemisesta”. (Mitä se ikinä voisikaan tarkoittaa kohdallani, ottaen huomioon, että länsimaisen lääketieteen määritelmien mukaisesti psykoottisvivahteiset kokemukseni varmasti jo laskettaisiin ”hulluudeksi”.)
Toisinaan en joogatunnilla kykene kehoni rajoitteiden tai pelon vuoksi menemään ohjattuihin liikkeisiin, ja silloin kunnioitan kehoni viestejä ja teen muuta. Bolsterijoogassa liikkeet tähtäävät kehon antautumiseen, venymiseen ja lepoon, ja liikkeissä pysytäänkin useita minuutteja. Siinä on riittävästi aikaa kutsua omaa kehoa rentoutumaan tai vain tutkimaan jännitteitä tai muita tuntemuksia venyvässä kehonosassa.
Toistaiseksi olen pystynyt hetkittäin antautumaan venytyksiin jokaisella tunnilla. Silloin kehoni alkaa jossain vaiheessa nykiä ja täristä spontaanisti. Kunhan annan tämän vain tapahtua, tuntuu liike vapauttavalta ja puhdistavalta. Kyyneleet tulevat välillä silmiini ja tunnen vanhaa kipua karkaavan liikkeen myötä matolle. Kasvojeni ilmeet vaihtelevat hymyauringosta tuskaiseksi rusinaksi. Vasen käteni oli tänäänkin erityisen aktiivinen. Pohdin, mitä kädellä mahtaa olla asiaa, ja tarvitseeko ajattelevan mielen sitä edes oikeastaan tietää? Voisinko hyväksyä, että kehollani on oma kielensä, jota minun ei tarvitsekaan ymmärtää?
Elämäntilanteeni on nykyään riittävän turvallinen, että uskallan antaa keholleni tilaa, ja sallin sen toisinaan tehdä, mitä ikinä tekeekään. Arkeni on kohtuullisen tasainen, johon on hyvä palata tärinän ja erikoistenkin tunteiden ja tuntemuksien jälkeen. Minulla on elämässäni psykofyysinen fysioterapia, rakastavat perheenjäsenet, sosiaalinen kuntoutus Taimissa sekä toimin Mielen Ry:llä apuohjaajana.
Tuttu ja turvallinen Taimin bolsterijoogavenyttely on tuonut mahdolliseksi kokea enemmän kehollisia asioita tunneilla. Tervehdykset ja pienet keskustelut tunteja ennen ja niiden jälkeen ovat tuoneet luottamusta muihin osallistujiin. Lisäksi olen kokenut, että tunneilla on aina mahdollisuus muokata liikkeitä tai olla tekemättä yhtään mitään, jos niikseen tulee. Itse pidän mukana joogavyötä, jolla helpotan ja tuen liikkeitä. Ohjaaja tai muut osallistujat eivät tuijota toisiaan ja jokainen keskittyy omaan harjoitukseensa. rvoista.
