”Yksisiipinen on ihminen,
kaksi siihen tarvitaan,
kaksi siipeä, kaksi ihmistä,
että voisimme lentää,
päästä kauas, lähelle, sisälle.
Puuttuvia siipiä,
ovat ihmiset toisilleen,
tikapuita taivaisiin.”
-Tommy Tabermann
Yllä oleva runo, Yksisiipiset, kuvaa osuvasti kolmen kuukauden työkokeiluani Taimilla. Aloitin työkokeilun tammikuussa 2026, kun omat siipeni eivät kantaneet selkäleikkauksen jälkeen takaisin työelämään. Kärsin hermoperäisistä oireista, jalkojen kivuista ja puutumisesta. Myös mieli voi huonosti pitkän sairausloman, pelottavan operaation ja kaikkien siitä seuranneiden muutosten jäljiltä.
Työkokeilun aloittaminen jännitti minua kovasti. Jaksaisiko kehoni? Miten sopeutuisin olemaan osana yhteisöä? Osaisinko olla läsnä kohtaamisissa? Katsoisivatko ihmiset oudoksuen, jos en pystyisikään istumaan?
Yli vuoden mittaista sairauslomaa edeltäen olin toiminut kuusi vuotta sosiaalialalla, päihde- ja mielenterveystyössä. Työelämän ulkopuolelle jääminen ja pitkän toipumisprosessin hyväksyminen oli vaikea paikka. Välitin suuresti asiakkaistani, ihmisten auttamisesta ja silloisesta työyhteisöstä, johon sain kuulua.
Ennen Taimille tuloa oloni oli irrallinen, yksinäinenkin. Ikään kuin paikkani maailmassa olisi otettu pois. Tammikuussa asiat alkoivat kuitenkin liikkua eteenpäin.
Kuten monesti on todettu, Taimiin on helppo tulla. Ruusantalon seinien sisäpuolella ihmiset eivät ole näkymättömiä toisilleen. Ulko-oven käydessä paikalla oleva yhteisö avautuu jokaiselle uudelle tulijalle lämmöllä. Kohtaamispaikan tila tuntuu kasvavan sitä mukaan kuin sen penkit täyttyvät.
Ihmiset ovat aidosti ja kiinnostuneesti läsnä toisilleen. Yhteisössä niin hiljainen kuin keskusteleva tyyppi ovat yhtä arvokkaita. Jokaisena hetkenä saat olla sellainen kuin olet. Koko työkokeiluni ajan, se on koskettanut minua kaikista eniten.
Vastoin odotuksiani Taimilla käymisen myötä kuntoutumiseni alkoi hiljalleen edetä. Viikkojen saatossa pystyin istumaan pidempiä aikoja. En enää joutunut makaamaan jalat kohti kattoa Ritvan työhuoneessa, tai lähtenyt hankalasti liikkeelle sohvannurkasta. Kivut vähenivät, samoin puutumisen ja pistelyn tunteet. Kuljin Aleksanterin kirkkopuiston läpi joka päivä aavistuksen kevyempänä.
Hiljalleen mielikin alkoi palautumaan. Päivittäiset kohtaamiset yhteisössä palauttivat kadonnutta merkityksen tunnetta. Minut toivotettiin tervetulleeksi muiden joukkoon joka päivä. Vaikka roolini oli työkokeilijan, koin olevani ensisijaisesti Kaarina. Se tuntui hyvältä.
Lopulta sain työpaikan, yllättävän ja hyvän. Kaikesta innostuksestani huolimatta, tunnelma on myös haikea. Aika Taimilla tulee päätökseensä, ja tämä tuttu yhteisö vaihtuu uuteen. Mikään ei ole niin varmaa elämässä kuin muutos. Omalla kohdallani suunta on vihdoin parempaan, vaikka jään syvästi kaipaamaan tätä ajanjaksoa elämässäni.
Jos ihminen todella on kaikkien kokemustensa summa, on aikani Taimilla tehnyt minusta ehjemmän, kokonaisemman ja onnellisemman ihmisen. Kiitos siitä jokaiselle osana olleelle.
-Kaarina
teksti: Kaarina
kuvat: pixabay