ritva@taimiry.fi
Veikko Lindroos saapui Taimille pitkän tauon, noin 20 vuoden jälkeen. Hän on palannut takaisin Tampereelle ja tuli katsomaan, miten touhut ovat nykyään ja kertomaan meille, millaista oli aiemmin.
Veikko kertoo liittyneensä Taimiin vuonna 1993. Silloin Taimilla oli toimipiste Domuksella:
- Silloinen avovaimoni kävi Taimissa ja menin joskus mukaan. Sitten liityin jäseneksi. Minut valittiin Taimin johtokunnan sihteeriksi ja siitä seuraavaksi puheenjohtajaksi, hän kertoo.
- Perimmäiset kysymykset kiinnostivat minua. Taimissa ne kohdattiin, Veikko toteaa.
Taustalla oli myös oma kokemus:
- Jouduin vuonna 1989 kohtaamaan silloisen avovaimoni itsemurhan. Se vaikutti omaan mieleen. Lähimpien kanssa ei keskustelua asiasta tullut, se oli tabu. Tiettyjä tietoja ei haluta ottaa vastaan. Eihän se tietenkään mukava keskusteluaihe ole, hän pohtii ja jatkaa:
- Apua oli haettava, ja olin sitten kriisiosastolla hoidossa. Se oli elämässä hyvä jarru. Jos en olisi hakeutunut ja päässyt sinne, olisi alkoholi tullut väärinkäytettynä kuvioihin.
Tärkeää oli yhdessäolo
Veikon alkuaikoina toiminnassa oli yksi osa-aikainen toiminnanjohtaja. Hän hoiti kaikki byrokratiahommat:
- Toimintaa pyörittivät lähinnä Taimin jäseneksi liittyneet itse, Veikko sanoo.
Vapaaehtoisia oli silloin runsaasti tarjolla:
- Liikunta oli Taimilla tosi tärkeää. Meillä esimerkiksi sai tietyn määrän uimahallilippuja kuukaudessa. Silloin se oli jäsenille.
Taimin vilkas liikuntatoiminta on siis peruja jo tuolta ajalta. Muitakin ryhmiä oli useita:
- Vaikka Domuksen tilat olivat tosi pienet verrattuna Muotialan tiloihin ja tähän nykyiseen, mahduttiin siellä kokoontumaan eri jutuissa. Oli runoryhmä ja eri keskusteluryhmiä. Itse ohjasin filosofista keskusteluryhmää.
Veikko toteaa, että tärkeää oli ihan yhdessäolokin:
- Siellä sai poiketa juttelemassa muiden kanssa, vaikka ei mitään asiaa olisi ollutkaan hoidettavana. Se on mielestäni tosi iso pointti.
Käytiin myös kuntosalilla:
- Sinne mentiin ihan ryhmänä, samoin uimahallille.
Veikkoon "osui ja upposi" se, että mitään tietoja itsestään ei tarvinnut antaa, eikä diagnooseja kyselty, jos ei itse niitä halunnut jakaa:
- Tarvitsimme silloin ja tarvitsemme tänään paikkoja, joissa ei tarvitse selitellä.
Mökkiytyminen on suurin ongelma
Veikon puheenjohtajuus kesti muutaman vuoden:
- Muistan, kun pidin tiedotustilaisuuden kaupunginvaltuutetuille. Joitakin liittyi Taimiin sieltä jäseniksikin. Tärkeitä käyntejä oli myös, kun kävin puhumassa mielenterveysasioista ja kertomassa Taimin toiminnasta sosiaalialan oppilaitoksessa. Pitkäniemen sairaalassa käytiin myös, ja sieltä saatiin mukaan ihmisiä.
Veikko toteaakin, että "mökkiytyminen" on yksi mielenterveyden suurimmista ongelmista:
- Miksi tarvitsee suojautua ja mennä piiloon? Pitääkö täällä näytellä hyvinvoivaa, kiireistä ihmistä? Mutta toiset meistä eivät vain pärjää täällä. Onko se sitten herkkyyttä vai mitä? Vahingollista on kuitenkin se, että jää sinne kotiin, Veikko pohtii.
Yhteydenpito säilyi poissaolovuosina
Taimin tehtävät Veikko jätti, kun hän muutti pohjoiseen:
- Elämässä oli kaikenlaista, mutta yhteydenpito Tampereelle säilyi. Minulla on ystävä Taimin ajalta ja olemme pitäneet yhteyttä kaikki nämä vuodet. Mielestäni se on oikein ideaaliystävyys; saamme olla omina itsenämme. Suru, depressio ja kaikki tunteet ovat tässä ystävyydessä sallittuja, hän kiittelee.
- On se ikävää, jos noista tunteista ei saa avoimesti kertoa, kun kysytään, mitä kuuluu, hän toteaa.
Veikko on paljon miettinyt "normaaliutta":
- Kuka on niin sanottu normaali ihminen? Aina tyyni ja levollinen eikä reagoi syvällisesti mihinkään asiaan? Se on satuolento, hän tuhahtaa.
- Kaikilla on traumoja. Moni piilotettu tuska ja ahdistus tulee kehosta fyysisenä oireena. Kyllä niistä pitäisi voida puhua. Asenteet ovat kyllä hissukseen vapautuneet ja nykyään on sallivampaa. Yhteiskunnalliset vaikuttajat ja enemmistö ihmisistä muutenkin tunnustaa, että ei kaikki ole kaikilla aina hyvin, hän toteaa.
Veikko on tyytyväinen, että on sellaisia paikkoja kuten Taimi:
- Nämä paikat ovat enemmän kuin matalan kynnyksen paikkoja. Ihan ilman mitään kynnystä voi tulla. Itse me niitä kynnyksiä rakennamme, jos emme lähde tapaamaan toisia. Minun mielestäni me emme ole sankareita kaikki, me olemme ihmisiä kaikki.
