Vuonna 2025 Kelan järjestämää kuntoutusta sai noin 167 700 henkilöä, mikä oli hieman vähemmän kuin edellisvuonna. Suurin osa, noin 75 %, sai kuntoutusta mielenterveyden häiriöiden tai neurokehityksellisten oireyhtymien perusteella, ja näiden osuus on kasvanut merkittävästi viime vuosina.
Yleisin kuntoutusmuoto oli kuntoutuspsykoterapia, jota sai noin 67 000 henkilöä. Lisäksi vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta sai yli 50 000 henkilöä, ja siihen sisältyivät muun muassa puhe-, toiminta- ja fysioterapia. Ammatillista kuntoutusta sai noin 24 700 henkilöä, yleisimmin ammattikoulutuksena.
Kuntoutujien keski-ikä oli 36 vuotta, mutta joukossa oli paljon myös lapsia ja nuoria. Erityisesti 6–9-vuotiaiden kuntoutus korostui kustannuksissa. Tukea tarvitaan myös nuorilla aikuisilla ja työikäisillä.
Kuntoutukseen käytettiin yhteensä 735 miljoonaa euroa, josta suurin osa kohdistui vaativaan lääkinnälliseen kuntoutukseen. Kela toimii tärkeänä täydentäjänä julkiselle terveydenhuollolle, erityisesti pitkäkestoisen tuen ja terapian tarpeessa.
Lähde: kela.fi
(Mielenterveyden häiriöt ja neurokehitykselliset oireyhtymät korostuvat yhä selvemmin Kelan kuntoutuksessa – saajien osuus kuntoutujista kasvoi edelleen vuonna 2025)
Mistä tämä kaikki kertoo?
Tilasto ei ole vain numeroita. Se kertoo tästä ajasta, jossa elämme.
Moni meistä kantaa arjessaan näkymätöntä kuormaa: jatkuvaa kiirettä, epävarmuutta, yksinäisyyttä ja pitkään jatkunutta stressiä. Erityisesti lasten ja nuorten tilanteesta on puhuttu paljon, eikä korona-ajan vaikutuksista ole vielä täysin toivuttu. Samaan aikaan myös aikuisten jaksaminen on koetuksella. Usea hakee apua vasta siinä vaiheessa, kun kuormitus on jatkunut pitkään.
On myös mahdollista, että avun hakeminen on nykyään hyväksytympää kuin aiemmin. Se on tärkeä ja hyvä muutos. Yhä useampi uskaltaa sanoa ääneen tarvitsevansa tukea.
Silti luvut herättävät kysymyksiä. Riittävätkö nykyiset palvelut vastaamaan siihen, mitä ihmiset todella tarvitsevat?
Hoitoon pääsy voi kestää viikkoja tai kuukausia, ja kohtaamisille jää usein liian vähän aikaa. Samaan aikaan hyvinvointialueilla puhutaan yhä enemmän yhteistyön vahvistamisesta järjestöjen kanssa. Tämä tekee tilanteesta ristiriitaisen, sillä juuri sosiaali- ja terveysalan järjestöjen toimintaedellytyksiä ollaan heikentämässä avustuksia vähentämällä.
Jos järjestöjen mahdollisuudet tarjota matalan kynnyksen tukea heikkenevät, vähenevät myös monet ennaltaehkäisevät palvelut: avoimet kohtaamispaikat, vertaistuki, ryhmätoiminta ja yhteisöllisyys. Juuri ne asiat, jotka usein auttavat ihmistä ennen kuin tilanteet vaikeutuvat.
Tärkeimpiä kysymyksiä on, miten voisimme kohdata ihmisiä aikaisemmin ennen uupumista, ennen yksinäisyyden syvenemistä ja ennen kuin avun tarve kasvaa liian suureksi.
teksti: ritva@taimiry.fi
kuva:pixabay